lauantai 30. huhtikuuta 2016

It's a boy


Meille saapui tänään perheenlisäystä: iso, potra poika! Korkeutta sataseitkyt senttiä ja ikää 14v.
Uusi hevonen ei ollut mitenkään suunnitelmissa, mutta jotenkin koen, että kohtalolla oli tässä sormet pelissä ja hommat meni nyt kuten oli tarkoitus.

Vikke, tai Ukko, saapui tänään ylläpitoon ja jos hommat luistaa, saan lunastaa hänet omakseni. Pappahevonen jää Ponikoululle tuntiratsun tärkeää virkaa jatkamaan, kun niin varoissani en valitettavasti ole, että voisin huoletta kahta hevosta pitää.

Flunssan, stressin ja jännityksen runtelema ruhoni antaa ihan just periksi ja leviän sänkyyn, mutta ihan näin pikauutisena tämä. KÄÄK!


torstai 28. huhtikuuta 2016

Postaushaaste: Tavoitteeni ratsastajana

Terveisiä sairastuvalta!
Mitään uutta raportoitavaa hevosrintamalla ei ole, makaan tässä toista päivää sohvan pohjalla flunssan kourissa. Siiryin tiistaina takaisin toppatakkiin, kun tuima kevättuuli puski ilkeästi softshellistä läpi, mutta taisi tulla liian myöhään tämä havahtuminen. Pari kertaa ehti kylmettyä ulkosalla ja johan se kamala kurkkukipu sieltä tuli.

Kun uutta kerrottavaa ei tosiaan ole, paneudutaan jalustin.netin uusimpaan postaushaasteeseen: tavoitteeni ratsastajana.

Itse koen olevani hyvin keskinkertainen ratsastaja. Kesän valmentaja sanoi aika kivasti, että hyvää rutiinia ja osaamista on paljon, mutta sellainen hienosäätö uupuu. Olen ratsastanut kuitenkin yli 20 vuotta, erilaisilla hevosilla ja erilaisissa olosuhteissa. Ennen tätä pistettä en vaan ole päässyt itselleni sopivaan opetukseen, enkä oikein itselleni sopivan hevosen kanssa. Firren kanssa oma ratsastus on viimeisen vuoden aikana ottanut suuren harppauksen eteenpäin, vaikka meidän treeni onkin ollut surullisen katkonaista sairastelun takia.

Kuvat otti Sini Ramela

Tasoltani olen siellä Helpon C:n ja B:n välimaastossa. Firren kaltaisella hevosella Helppo B ei ole kouluohjelmiltaan mikään ongelma, toisenlaisella hevosella ei sujuisi lainkaan. Estepuolella suvereenisti sujuu juuri tuo ristikko-40cm, toisenlaisella hevosella hyppäisin minäkin isompaa.

Suurimpana ongelmana koen istunnan, hevosen liikkeisiin mukautumisen ja useaan asiaan keskittymisen kerralla. Edelleen harjoitusravissa istuminen tuottaa päänvaivaa: joinain päivinä vaan istun, toisina selkä ei jousta lainkaan ja pompin kuin alkeiskurssilainen. Tässä on suurin tavoitteeni, oppia mukautumaan ja istumaan hiljaa.

Laukassa jalka on nykyään ok, mutta kädet harhailevat missä sattuu...

Yksittäisinä parannuskohteina voisin nimetä rennon jalan, joka ei purista, pysyy pitkänä alhaalla ja antaa kantapään pysyä vaakatasossa. Toisekseen käsi kaipaa kuria: kulma kyynerpäähän, nyrkki kiinni ja pystyyn, tasainen tuntuma, joka ei vaihtele. Samalla pitäisi saada se etukeno kitkettyä pois!

Yleisesti voisin mainita tavoitteekseni, että haluaisin olla pehmeä ja mukautuva ratsastaja, joka pärjää erilaisten hevosten kanssa. Sitä niin helposti "ohjelmoi" itsensä yhden hevosen moodiin ja vierailla hevosilla onkin aivan hukassa. Näin en toivoisi olevan.

Väistääkö hevonen paremmin jos kippaa itsensä kokonaan sivulle ja liioittelee pohkeen? Ei välttämättä...

Vähen paremmin keskellä, mtta edelleen tuo liioiteltu pohjeapua, kun hevoselle riittää pelkkä painon siirto.

Osaan lukea hevosta melko hyvin ja olisi hienoa osata oikeasti mukautua aina hevosen mukaan. Se vaatisi tietysti sitä hyvää istuntaa, joka pysyy jämäkkänä, vaikka meno ei olisi aina tasaista ja tuttua. Haluaisin saada itseni tasaiselle Helppo A -tasolle, enempään minulla ei ehkä rahkeet riitäkään, eikä tule tulevaisuudessakaan hevoskalusto riittämään, mutta miksi haalia tähtiä taivaalta?

Yksinkertaisesti tiivistettynä haluaisin olla hyvä ratsastaja: herkkä, ja hevoselle reilu. En mikään huippu, esteille ei edes ole suurempaa hinkua, mutta sellainen näpsäkkä keskiverto. Taitava tätiharrastaja voisi olla kuvaava ajatus. Ei haaveita gp-radoista, muttei pelkkää sunnuntaimaastoa ja keventelyä.




maanantai 25. huhtikuuta 2016

Radalla pissaa pidätellen

Sunnuntaina oli taas kisapäivä, kun suunnattiin yliopiston heppakerhon järkkäämiin rataharjoituksiin Espooseen. Kuvio oli sama kuin viimeksi, minä ja Fiipan vuokraaja kimpassa liikkeellä, ja yhtä mallikkaasti saatiin alkusoitot hoidettua, hevonen koppiin ja itsemme paikanpäälle.
Kaikki ratsastuskuvat otti Mika Leppäkoski, kiitos!

Oltiin hyvissä ajoin ja ehdittiin siinä ihmetellä ja katsella, taluttaa ja harjailla hevosta ja kerrata ratoja. Itsehän ajattelin, että kokeilen taas tuota b:n rataa, kun tarjolla oli simppeli K.N. Special.
Firre oli juotettu aamulla, joten ehkä siitäkin syystä pissahätä alkoi painaa. Firre vaan on sellainen hevonen, joka ei pissi ulkona, ei tarhassa, eikä kentällä, vaan panttaa aina talliin asti. Siinähän poika sitten letkutti ja kertaalle jo asettui tähän pissaamis-asentoon, mutta eihän sitä kovalle pihamaalle voinut lorottaa.

Menin selkään, verkkailin rennosti, ettei hepo vaan väsähdä. Käveltiin kaksi meitä edeltävää ratsukkoa ja taas Filppus yritti pissiä, mutta ei onnistunut. Ujopissa. Sitten kun oli aika ravata, ei hevonen halunnut liikkua ollenkaan. Töks, askel, käyntiin. Ja minä paukutan ponipohkeilla ja kaksi askelta, käyntiin. Hevosella oli siis selvästi niin kova pissahätä, ettei huvittanut juosta.



Kiva homma. Näissä tunnelmissa radalle. Ja siinähän sitten puskin hevosta eteenpäin, jota en yllättäen saanut ihan avuille, jolloin istuminen oli hieman vaikeaa ja noh, näky ei imartele ketään. Laukkaosuus sentään rullasi kivasti ja arvostelupaperin loppuosa on pelkkää 6:sta. Mutta "energiaton" raviosuus söi kokonaispisteet alas ja prosentteja saatiin lopulta 54 ja rapiat.


Toki olisin voinut ratsastaa paremmin, mutta rahkeet ei riitä. Kaikki keskittyminen meni hevosen kuljettamiseen eteenpäin, siinä tuli voltista vähän pieni ja pisteet eivät olleet täysin kohdallaan. Sanottakoon myös, että oma hahmotuskykyni on sen verran huono, että jos kentän laidalla ei ole niitä varsinaisia kirjaimia, niin on muuten vaikeaa osua oikeaan kohtaan :D


Noh, hevosta ei voi syyttää, enkä itseänikään ruoski. Edellispäivänä ratsasti hienosti ja hevonen oli super, tämä päivä meni molempien osalta pipariksi, kumpikin alisuoritti, mutta selvittiin yhdessä. Sittenpä oli vuokraajansa vuoro taas ja yhä edelleen Firre roikotti vehkeitään ja yritti pissiä, jolloin kehotin heitä vähän juoksemaan, josko sitten on vaan pakko tyhjentää se rakko. (Ehdotin myös kannuksien survomista munuaisiin asti, mutta se oli vitsi, ehkä.) Ja juuri ennen rataa se vihdoin tapahtui: Pissa.


Firre "kusi kuin hevonen" tai kuten "palomiehen hevonen". Lätäkön kelluessa kentän pinnassa kaikkien olo helpotti ja hevonen alkoi ravaamaan. Ihan oikeasti, hienosti, isosti. Ja siinäpä taas ihailin uljasta mustaa, kun hän liisi menemään ja haki oman luokkansa voiton, jolloin reissu ei ollut yhtään turha.

lauantai 23. huhtikuuta 2016

Välipäivä

Koska edellisviikolla treenattiin kohti kisoja, ja tälläkin viikolla on katse suunnattu viikonlopun koitokseen, tuli keskiviikkona pitää vähän välipäivää. Edelleen haluan Firrelle ainakin sen yhden satulattoman päivän viikossa.


Sää oli hieman jakomielitautinen, aurinkoa ja vesisadetta tuli vuorotellen, joten aikomani maastakäsittely jäi vähän vajaaksi, kun auringon taas väistyessä kipitettiin äkkiä sisälle sateensuojaan. Ehdin kuitenkin juoksuttaa ukkelin hyvin.



En kyllä lakkaa ihastumasta hevoseeni aina uudelleen. Firre kiiltää tällä hetkellä niin upeasti, etten ole uskoa silmiäni. Varsinkin auringossa koko elukka kimaltaa kuin mikäkin timantti ;)  Kai siinä hampunsiemenen mainospuheessa omega rasvahapoista oikeassa suhteessa on jotain perää.

Lisäksi olen varsin tyytyväinen, kun olen vihdoinkin saanut hevoseni juomaan tarjottua vettä. Hän ei nimittäin tähän päivään asti ole suostunut juomaan tarjottuja juomia, kun ilmeisesti ämpärit ovat jossain määrin uhkaavia, tai hän epäilee minua myrkytysyrityksestä? Tiedä häntä, suolalla ja kourallisella greenlinea maustettu vesi on kuitenkin kelvannut hyvin laakeasta astiasta. Ehkä vadin malli vähentää hukkumisvaaraa? :D




keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Onnistuneet rataharjoitukset

Sunnuntaina oli jännäoksu lähellä, kun suunnattiin rataharjoituksiin. Oltiin liikkeellä Firren vuokraajan kanssa, joten pätevää henkistä tukea oli sentään tarjolla, mutta kyllä pelotti. Olin toista kertaa liikenteessä traikku perässä, hevonen piti saada lastattua ilman ammattilaisen apua ja olihan siinä se itse ratakin edessä. Ja minä kun jännitän muutenkin...

Haettiin koppi aamulla ja hurautettiin tallille. Siinä matkalla taivaskin repesi ja kauniin oloinen aamu muuttui kaatosateeksi ja harmaudeksi. Laitettiin hevonen nopsasti edustuskuntoon, raahattiin kamat autoon ja oltiin valmiita. Lastaukseen olin varannut tunnin, kun edelliskerrat ovat olleet vähän tahmeita, mutta pappahevonen yllätti. Kun taluttaja ei antanut hevosen jäädä seisoskelemaan ja itse seisoin liinan kanssa sivulla vähän hoputtaen, marssi pappa sisälle ja jäi sinne hienosti.



Oltiin perillä siis etuajassa, ehdittiin katsella parit radat ja itse keskityin ravaamaan pissalla ja rapsuttamaan ihaninta (ja kuraisinta) tallikoiraa ikinä. Fifi meni ensin radan vuokraajansa kanssa ja sitten pääsin nopsan verkan kautta itse tositoimiin. Sade loppui juuri kreivin aikaan kun meidän piti siirtyä maneesin suojista suorittamaan ulkokentälle.

Ratana Helppo C:2, tuo läpikoluttu ohjelma, jonka muistan ulkoa. Ja kivastihan se meni. Vaikka jännitti taas niin, että tuskin muistin hengittää, selvittiin radasta yhdellä räikeällä rikolla. Kulmat tulin ratsastaneeksi videon perusteella tosi huonosti ja tehtävien valmistelu olisi, kuten aina, voinut olla parempaa, mutta olen näin yleisesti tyytyväinen.

Harjoitukset kun olivat, ei prosentteja laskettu tai sijoja annettu, mutta tsekattiin itse, että saatiin prosentteja sellaiset 62 ja rapiat. Eli voin olla iloinen, varsinkin kun paperissa oli pari seiskaa koristeena. Ja hevosta ei voi käytöksestä kuin kehua.
Suhteellisen hyvä reissu!

Olenpa vielä uskalias ja julkaisen videonkin, vaikken kovin ylpeä tästä ratsastuksesta ole. Ehkä sitä kuitenkin kehtaa, on sitten hyvä vertailla x-ajan päästä miten pitkälle onkaan edetty.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2016

Niin jykevää on rakkaus


Me käytiin tänään rataharjoituksissa. Jo toinen yö putkeen, kun en saanut nukuttua kuin ankeissa pätkissä, hermostutti. Piti hakea traileri, vetää itse, saada mielensäpahoittaja lastattua ja vielä ratsastaa. Ja koska minulla on hienoin uljas musta, kaikki meni ihan superhienosti.

Hengenahdistusta oli hevosen sijaan äitihoomanilla, joka jännitti taas niin, että unohti hapen tarpeellisuuden. Näin päivän päätteeksi ei voi kuin olla onnellinen tuosta lempeäsilmäisestä, kiiltävästä karvanuhjakkeesta, joka on maailman rakkain olento <3

lauantai 16. huhtikuuta 2016

Pitkästä aikaa tunnille

Työvuorotoiveet menivät läpi ja ainakin nyt huhtikuussa pääsen osallistumaan valmennuksiin.

Viime viikon tiistaina oli aika ihanaa päästä töistä, käydä kotona nukkumassa päikkärit ja syömässä, ja lähteä sitten reippaasti tallille hyvissä ajoin. Ehdin sopivasti parturoida karvaturrini jalat, selvittää hännän ja näyttää jouhillekin saksia. Hän sai nauttia BOT-selkäloimesta hyvät pätkät ennen ja jälkeen liikutuksen, eikä ollut mikään kiire. Parasta!

Kuvat tämän viikon tunnilta, kun ihana Sini ehti vähän räpsimään!
Tunnille en ole tosiaan taas pitkään aikaan päässyt ja oli superkivaa. Joku siinä tarkkailtavana olemisessa saa minut skarppaamaan niin kovasti, että hommat loksahtavat kohdilleen ihan eri tavalla kuin yksin köpötellessä. Teemana oli voltit ja siirtymiset, jotka sujuvat meiltä aika kivasti. Jos vaan muistan valmistella, sujuu kaikki kuin tanssi.

"Pitkänä, pötkönä, hölkkäillään vain"

Firbula oli kivan rento ja reipas, ei tarvinnut vängätä mistään. Laukkatehtävässä alkoi ilmeisesti hieman hengästyttää ja F yskähti paristi, jolloin pidettiin lyhyt kävelytauko. Tämän jälkeen lopputunti sujui ilman köhimistä. Ajattelin silloin, että voi miten ihanaa olisikin, jos yskä pysyisi näin vähäisenä.

Lopputunnista Firre alkoi hieman ryysäämään, eikä pidätteet menneet oikein läpi. En osaa ihan arvioida oliko hevonen väsynyt ja juoksi karkuun vai kuumuiko hän laukkasiirtymisistä, mutta kummin vain, yritin kääntää tämän positiiviseksi toteamalla, että ainakaan istuntani ei jarruttanut hevosta töpöraviin, kuten kesällä oli. Otettiin loppuun yhdet siirtymiset ylös ja alas, joihin pystyin olemaan tyytyväinen ja iso kiitos. Loppuraveissa alla oli letkeästi ja isosti liikkuva tyytyväisen oloinen hevonen. Aika hyvä fiilis!





Tällä viikolla yskää oli jo odotettavissa edellispäivien perusteella, mutta yritin toiveikkaana kuitenkin. Heti ravissa alkoi köhiminen ja hölkkäsin ihan täyspitkällä ohjalla aikani. Verkkalaukkaan otin vähän ohjaa jo käteen ja hetkittäin homma sujui hienosti. On kuitenkin ihan selvää, että kun ohja on tuntumalla ja hevonen alkaa lyhentää itseään ja kaulaansa, kulkee happi entistä huonommin.


Pohkeenväistöjä oli ohjelmassa ja vähän tökerösti suoritettiin niitä, kun liian pitkällä ohjalla muka asetin ja pidin vastaan. Mutta hevonen väisti ihan kohtuullisesti, olkaamme tähän sentään tyytyväisiä. Otettiin vielä siirtymisiä, ensin kaikkia askellajeja sekaisin ja sitten lopuksi käynti-laukka-käynti. Tarkoitus saada hevoset skarpiksi, nopeiksi ja siirtymät pehmeiksi. Homma sujui kivasti ja lopun siirtymiset olivat ihmeen hyviä.

Näin tyylikkäästi kädet sylissä tehdään väistöjä.... Juuh.


Mehän nostetaan parhaiten laukka käynnistä, siinä ei siis mitään ongelmaa, mutta siirtyminen laukasta suoraan käyntiin onnistuu harvoin, aina sinne tulee ne pari raviaskelta sekaan. Mutta nyt! Hah! Siinähän vaan nostin, laskin viisi askelta ja siirryin käyntiin. Hevonen oli tarkkana kuin porkkana ja teki hyviä, pehmeitä siirtymisiä. Näytti kuulemma helpolta, miltä sen onkin tarkoitus kuulua.


Nyt olisi sitten ihan asia erikseen onnistua tekemään vastaavia siirtymisiä täydestä vauhdista, että saisi koottua ja valmisteltua pidemmänkin laukkapätkän jälkeen, eikä vaan näin parin askeleiden siirtymillä, mutta tästä lienee hyvä aloittaa.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Ostoksille mars!

Maanantaina vietiin kissa leikattavaksi ja suunnattiin siitä sopivasti Hööksille. Facebookin tapa mainostaa sivupalkissaan niitä sivuja joilla olet taannoin vieraillut johti minut taas tuhon tielle. Mainoksessa killui nimittäin kivan raikas pikee-paita, keltaraidallinen sellainen. Meiltähän löytyy keltainen huopa ja pintelit, mutta itselläni ei ole yhtikäs mitään keltaista päällepantavaa kruunaamaan värikoodia.
No nyt on keltaista!

Hööksillä oli paidat vielä alessa ja liikkeessä vielä koiratuotteistakin alennus tarjolla. Oih ja voih.
Sovittelin parit alehousut, jotka eivät tietenkään sopineet, ja päädyin vähän katselemaan täysihintaisia housujakin. Kiva, simppeli tummansininen neule on ollut toivelistalla jo pitkään, ja nyt sellainenkin löytyi.


 Housuista päädyin sovittamaan raikkaan petroolin värisisiä pöksyjä, jotka olivat vähän erilaista materiaalia kuin yhdetkään aikaisemmat housuni. Pinta on astetta karheampi, kuin tavallisissa puuvillahousuissa, ehkä se hylkii likaa paremmin? Anyway, sukkapuntit veivät voiton. Olen surrut siniruudullisten housujeni hajoamista, sillä ne olivat ainoat sukkapuntilliset housuni ja tykkäsin niistä hurjasti. Nyt on sitten yhdet sukkapuntit taas kaapissa ja värisuora petroolin suhteen ehjä, kun itsellänikin on jotain yhteensopivaa hevosen romppeisiin.


Kassalla myyjä tosiaan mainitsi vielä koiratuotteiden alesta ja kehotti vilkaisemaan hyllyjä. Viekas nainen ;)  Minähän pomppasin heti kurkkimaan "tarvitaanko" jotain. Lelut eivät meillä säily ehjänä kovinkaan pitkään, joten otettiin tuollainen aika jämäkkä lätkä kokeiluun. Leluhan on näitä kelluvia vesileluja, mutta siellä on vinku sisällä, joten sopii kotikäyttöön aivan mainiosti. Ja jämäkämpi kangas ehkä kestää hitusen pidempään, kuin pehmeä peruslelu.

Kakkapussejakin oli niin iloisissa väreissä, että heti alkoi käsi nykiä laarin suuntaan. En nyt tiedä mitä iloa kakkapussin väristä on, kun se menee suoraan roskiin, mutta hullu kun on... :D


Liikkeessä kun oltiin, päädyin tietysti hypistelemään myös otsapantoja (löysin täydellisen megablingin, joka olisi hieno kankisuitsiin), himoitsin huopia, kuolasin sarjakuvaprintillisen sadeloimen perään (jota vielä saa hevoskoossa) ja katselin saappaitakin sillä silmällä. Ehkä tässä kevään mittaan vihdoinkin teen senkin investoinnin, että hankin itselleni ihan kunnon saappaat.

tiistai 12. huhtikuuta 2016

Kamala kevät

Nyt voidaan virallisesti todeta kevään saapuneen. Ei siksi, että motarilla on kesänopeudet, eikä siksi, että päivällä auringossa lämpötila kipuaa helposti yli kymmeneen asteeseen. Kevään merkki on riesaksemme saapunut siitepöly ja siihen välittömästi reagoiva hevonen.

Vaikka uskonkin Firren olevan kaikkiaan pölyherkkä, ihan siis puhkuritapaus, on käynyt aika selväksi, että sillä on tämän lisäksi varsin ärhäkkä siitepölyallergia. Aikataulu on jotakuin sama kuin viime vuonna yskän ilmetessä. Olosuhteet eivät ole nyt viikossa muuttuneet miksikään. Vaihtoehdoksi jää vain ilmassa leijailevat näkymättömät perkuleet.

Kurakaaleppin kevätlook
Viime vuoden perusteella ollaan kuitenkin varauduttu etukäteen ja Ventipulmin odotti tätä viikkoa jo kaapissa. Lisäksi Firrelle oli tilattu Makanalta jo eukalyptusta, josta tein mintun kanssa sekoituksen päivittäiseen käyttöön.

Viikon lopulla alkoi pieni köhä, joka oli viikonloppuna jo sitä samaa sydäntäraastavaa yskää. Tippa linssissä koitin hölkkäyttää hevosta. pitäen ohjan aika pitkänä ja ottaen paljon käyntipätkiä väliin, että saataisiin edes jotain tehtyä. Liikkua sen kuitenkin pitää, jotta lima liikkuu, mutta ei sitä eläintä voi juoksuttaa tukehtumiseen asti. Sieluun sattuu kuunnella ja tuntea ne köhähdykset.


Näillä nyt sitten mennään taas. Kokeillaan mitä Ventipulmin saa aikaan. Sen loputtua voisi syöttää pari pakettia Heinixiä, ihan kokeilumielessä, kun niin moni allergiahevonen on kuulemma saanut tuosta apua. Sitten taas katsotaan, että mitä tehdään. Kovin mielellään en inhaloitavaa kortisonia enää antaisi. Kortisoniin en ylipäänsä haluaisi turvautua, eikä tuo inhaloitavan lääkkeen antaminen ollut mitän hupia viime vuonna.

On sitä kyllä annettu meille taakka kannettavaksi. Harjoituskisoja olisi tiedossa ja katselinpa Kipasta ihan oikeitakin skaboja, mutta turha sitä on lähteä yskivällä hevosella kompuroimaan minnekään. Katsotaan mitä kevät vielä tuo tullessaan.


lauantai 9. huhtikuuta 2016

Postaushaaste: Pahin tippumiseni

Jalustin.net pisti huhtikuun kunniaksi postaushaasteen tiskiin: pahin tippuminen.

Tästähän minulta irtoaa iloisesti juttua :D
Pienenä ponityttönä harjoittelin jo reippaasti jalkautumista. Pienet shettikset ovat mm. pommittaneet minut maneesin seinää päin, sekä livahtaneet kentän aidan ali puskaan, jolloin pieni ihminen jäi vaan roikkumaan aitaan. Olenpa myös tippunut litimärkään kurakenttään, jonka jälkeen ollaan pikkareita myöten märkänä.

Pysyin jopa kyydissä :D  Kuvan otti Aliisa Mäkinen.
Vähän vanhempana tippumisia on tullut vähemmän. Viimeiseen vuoteen en ole Firren kanssa joutunut maan kamaralle kertaakaan. Ikävä muisto on 16-vuotiskesältä, kun hevosen äkkijarrutus sai minut heilahtamaan eteenpäin, samalla kun hevosen kiskaisi päänsä ylös ja humautti minua naamaan. Putoaminen itsessään ei sattunut, mutta niskan kolahdus lärviin sai hampaat lävistämään alahuuleni. Hetken syljeskelin verta hiekkaan, mutten onneksi ollut yksin ja sain jättää hevosen kentälle ja lähteä sisälle pesemään naamani. Pelonsekaisin tuntein uskalsin lopulta katsoa peiliin ja todeta verenvuodon lähteen. Haava oli lopulta melko pieni, eikä sille lääkärissä haluttu mitään tehdä. Kylmää ja puhtaana pitoa, sillähän se paranikin. Pieni arpi jää juuri sopivasti alahuulen alle piiloon, eikä kosmeettinen haitta häiritse.

Kaikista pahin tapaus sattui kun olin 18-vuotias. Olin silloisella vuokrahevosellani kentällä, kun juoksutettavana ollut hevonen esitti pierupukki-shown ja oma ratsuni innostui tästä. En ehtinyt tajuta mitä tapahtui, lensin pienen rodeopätkän jälkeen kaaressa selästä. Maassa kesti hetken keräillä itseäni. Sattui. Hevosta juoksuttanut henkilö tuli auttamaan minut ylös ja lähdin kävelemään talliin. Pääni löin ilmeisesti aika lujasti, en nimittäin nähnyt hetkeen kuin valopilkkuja, mutta löysin kuitenkin sisälle asti.


Eipä ollut ajatustakaan lähteä hevosen kanssa uudestaan kentälle. Sain omat tavarani paikoilleen ja pyysin jotakuta hoitamaan hevosen pois. Sain kyydin kotiin ja toivoin, että jos vaan käyn hetkeksi pitkälleni, niin olo kyllä helpottaa. Maattuani hetken sängyssä alkoi shokki laantua ja kipu yltyä, tajusin, että nyt oikeasti sattuu.

Yötöissä ollut äitini oli nukkumassa, ja kun en päässyt itse sängystä ylös aloin vaan epätoivoisesti huutaa äitiä hereille, että nyt tarvitaan vähän apua. Unenpöppöröinen äiti sai tietysti slaagin, että mitä on käynyt ja mitä tehdään, kun makasin itkien hiekkaisissa vaateissa sängyssä pääsemättä pystyyn. Lähdettiin sitten kiireen vilkkaa päivystykseen, jossa sain odotella ensin lääkäriä ja sitten röntgeniä todella kauan. Jossain vaiheessa paha olo muuttui aika hurjaksi ja tuntui, että kohta lähtee taju. Kiukkuinen äiti tuli tässä hyödyksi, sain nimittäin mukavat särkylääkkeet ja petipaikan odotteluun.
Röntgenissä sitten lopulta selvisi, että solisluuni oli murtunut ihan tuolta olkapään kiinnityskohdasta. Töölön sairaalassa oli joku solisluiden leikkauskokeilu menossa, ja kuvat lähetettiin tälle lääkärille, josko hän kokisi olkapään olevan skalpellia vaille. Ohjeeksi mennä kotiin ja olla syömättä, aamusta sitten suoraan Töölöön.

No, sinnehän mentiin. Vasta Töölössä lääkäri tutki minua muuten, tsekkasi esim niskan ja kysyi löinkö päätäni. Miksi päivystyksessä ei tehty tätä onkin hyvä kysymys, jota olen jälkikäteen jäänyt ihmettelemään. Aivotärähdyshän siinä oli tullut kaupanpäällisinä. Selkäkin revähti kauttaaltaan ja olikin kipeä aivan törkeän pitkään. Solisluuta ei lopulta leikattu, koska paraneminen olisi kuulemma ollut yhtä hyvä kuin ilmankin leikkausta. Jälkikäteen tämäkin vähän harmittaa, sillä vaikka murtuma parantui ihan kivasti ja olkapää toimii, jäi luu (tai jokin rustottuma?) törröttämään reilusti olkapäästä ulos. Luun liittymän allakin on iso möykky.

Olkapäätä ei koskaan kuvattu uudestaan, eikä kontrollissa käyminen kesäaikaan tuottanut mitään iloa, kun terveyskeskuksessa hommissa ollut lääkäriopiskelija sanoi ihan suoraan, ettei hän tiedä mitä hänen pitäisi tehdä.

Juuh. Ainoat rajut tällit olen hevosten kanssa saanut, muussa elämässä olen murtumilta ja pahoilta mustelmilta säästynyt. Mutta miten se onkaan, että silti ei haittaa. Pieni trauma tapahtumasta jäi, edelleenkään en mielelläni ratsasta samassa tilassa jossa hevosia juoksutetaan, mutta onneksi näitä tilanteita ei nykyään tule juurikaan vastaan.

torstai 7. huhtikuuta 2016

Vuoroin vieraissa

Lauantaina Firre oli liikkunut jo aamusta, kun itse kurvasin töiden jälkeen tallille pettämispuuhiin. Jätin ukkelin tarhaamaan pidemmäksi aikaa kun seuraa oli tarjolla ja suuntasin toisen uljaan mustan kanssa kentälle.

Aurinko paistoi niin ihanasti, että mieli oli korkealla, kunnes huomasin olevani taas aivan oudon avaruusaluksen ohjaimissa: vieras hevonen alla.


Riina on melkoisen iso tamma, jonka liike on vähän eri kaliiberia kuin Firrellä. Muistan hyvin kun koeratsastuksessa kauhistelin Firren isoa laukkaa, jossa oli niin vaikea istua. Niihin aikoihin olin tottunut Zetan pienempään liikkeeseen. Nyt sain todeta, että Firren liike ei todellakaan ole kovin iso, ainakaan kun verrataan vaikkapa juuri Riinaan.

Tein pitkään käynnissä töitä saadakseni hevosen asettumaan rehellisesti, mamma kun tarjosi ensin leuka vinossa kulkemista. Ravissa edelleen asettelin ja taivuttelin. Oli kammottavan vaikeaa, kun ne avut joihin olen nyt rutinoitunut, eivät toimineetkaan toisella hevosella. Piti kovasti keskittyä omaan asentoon ja apuihin, jotta sai hevoselta jotain vastakaikua. Hiljalleen touhu kuitenkin parani.


Ensimmäinen laukannosto tosin tarjosi taas sirkushuveja, kun Riina pomppasi laukkaan ja viiletti ympäri kenttää harppovin askelin. Itse irtosin satulasta, seisoin jalustimilla ja nauroin ääneen. En päässyt istumaan kunnolla alas, iso liike sai minut hienosti irti ja siinähän sitten pidätät pelkällä kädellä, joka ei hevosta kiinnostanut. Vauhti myös tuntui paljon hurjemmalta kuin mitä todennäköisesti oli. Iso askel kuitenkin vie eteenpäin nopeammin, vaikka hevonen ei edes kiihdyttelisi.

Oli mielenkiintoista huomata, miten helposti jäinkään kädellä kiinni. Firren kanssa kun ollaan saavutettu sellainen piste, jossa käytän kättä hyvin vähän ja saan istunnalla ja jalalla tehtyä enimmät. Nyt kun istuminen oli vaikeaa, jäinkin käyttämään epätoivoisesti kättä. Tämä ei tosiaan tehonnut ja sain jumppailla urakalla löytääkseni yhteisen sävelen. Hyvä herätys, sillä vaikka yhden hevosen kanssa osaisinkin käyttää siistejä apuja, se ei selvästi ole tuolla selkärangassa asti.


Raviväistöt, jotka ovat Riinalle helppoja, sujuivat sentään oikein hienosti ja muutamat temponlisäyksetkin tehtiin tyylikkäästi. Kivaa oli, vaikka jouduinkin taas nöyrtymään oman osaamattomuuteni äärellä.

Sunnuntainakin oli edessä vieraan hevosen selkään kipuaminen. Kaveri tuli katsomaan Firreä ja sai liikuttaa tämän ja itse jumppasin Risto-ruunan kanssa. Siinähän taas oltiin. Käynnissä fiilis oli melko kiva, löydettiin tuntuma ja ajoittainen pyöreys. Ravissa oltiinkin taas pulassa. Ristolla on ns. heittoistuinravi, mutta koska olen oppinut viimeisen vuoden aikana näköjään jotain, annoin hevosen liikkua eteen ja kevensin jämäkästi mukana, istuen pystyssä jalka pitkänä. Nimittäin viimeksi kun tämän hevosen selässä kävin jäi valmennustunti kesken, kun vauhti kiihtyi ja roikuin suussa saamatta hevoseen mitään otetta. En halunnut kiusata itseäni enkä hevosesta sellaisella kohelluksella, mutta nyt ei tuntunut ollenkaan pahalta.


Ongelmaksi muodostui kääntäminen, ulkoavut ja asetus. Hevosen tasapaino ei ole paras ja epätasapainossa oleva ratsastaja ei tietenkään helpota asiaa. Otettiin aika monta pääty-ympyrää, jotta saatiin tahti säilymään ja haluttu tie ratsastettua. Laukassa taas kaarteissa vauhti kiihtyi tai tippui raville. Taas nousi omia heikkouksia esille, tosin ihan eri tavalla kuin edellispäivänä tai Firren kanssa. Minä kallistun herkästi, enkä istu keskellä suorassa. Ja joka hevonen ei tätä keikkumista kompensoi.

Lisäksi onnistuin pätkittäin pitämään kyynärpään oikeasti kiinni kyljessä ja käden hiljaa, josta sain kiitoksena pyöreänä kulkevan hevosen. Heti kun käsi pelasi jotain ja istunta rakoili, mentiin taas vaunuhevostyylillä enemmän ylös kuin eteen. Mutta sentään koettiin niitä onnistumisen pilkahduksia, pieniä maistiaisia siitä miten homma toimii.

Viikonloppu oli rankka rykäisy, mutta kyllä taas niin opettavainen, että oksat pois! Toivottavasti pääsen jatkossakin ajoittain vieraiden hevosten kyytiin vähän harjoittelemaan :)


maanantai 4. huhtikuuta 2016

Huikeat kavalettipalat

Haa! Asiasisältö tässä kohtaa nolla, mutta haluanpa jakaa tämän riemuisan niksipirkan kanssanne.

Meidän kesäkodissa oli tosiaan niitä superkivoja kavalettipaloja, joista sai joko kivat korokkeet puomeille tai sitten palaa poikittain/pystyyn kääntämällä kannattimet 40/60cm esteille. Kesäkodista lähdettyämme olen haikaillut jonkinlaisten puomikorokkeiden perään, joita hyödyntää niin juoksuttaessa kuin selästä mentäessä puomijumppaa.


Sittenpä niksi tuli facebookissa vastaan ja kätevä emäntä suuntasi Ikeaan. Kyllä, Ikeasta lähti mukaan 8kpl Lilla-pottaa. Kyllä, lasten potta. Kahdeksan kappaletta, neljä korotettua puomia. Potat voi myös kasata päällekkäin ei-samansuuntaisesti, jolloin saa korkeamman kavalettipalan, halutessaan.


Hintaahan yhdelle potalle tulee peräti 2,99€, eli ei paljoa harmita jos käyttöikä ei ole kovin pitkä. Muovipotta tuskin tykkää viettää aikaa talvipakkasilla ulkona, eikä se kovin montaa kolhua varmaan ota halkeatta vastaan, mutta jos yksittäiset hevoskäyttöiset kavalettipalat kustantavat lähemmäs 70€ niin tykkään tästä vaihtoehdosta kyllä enemmän. Vähän näppärämpi emäntä tietysti nikkaroi omat puominpidikkeensä puusta omin kätösin, mutta joku raja omatoimisella naisellakin on ;)

Suosittelen. 5/5 !

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Pitkäperjantain estekisat

 Pitkäperjantaina tallilla pidettiin pienet harjoituskisat esteratsastuksessa. Vaikka kisat olivat tiedossa hyvissä ajoin, en päässyt treenaamaan hyppyjä ollenkaan, kun kenttä on ollut jäässä aina sopivasti, ettei hyppäämistä ole tarvinnut miettiäkään.

Noh, pitihän se kuitenkin lähteä kaivamaan verta nenästään. Vaikka luokkavalinta 40cm olikin omalla tavallaan hyvin vaatimaton, olenhan minäkin hypännyt kuuttakymppiä ihan kisatilanteessa sujuvasti, se oli ainut järkevä vaihtoehto. Olen kuitenkin sairaalloinen jännittäjä mitä esteisiin tulee, eikä Firre ole se kaikista varmin hyppääjä. Hevonen haluaa, että ratsastaja vähän kertoo mitä tehdä, ja jos näin ei ole, lopputuloksena voi hyvin olla kielto tai supervaltava megaloikka, jossa voi vaan toivoa pysyvänsä kyydissä.

Team Think Pink valmiudessa :D



Verkka suoritettiin aina ryhmässä ennen luokkaa. Siellähän sitten yritin ratsastaa eteen ja olla liikaa hermoilematta. Kumpaankin suuntiin sai hypätä yhtä radan estettä ja yllättävän iisisti ukkeli näille pompsautteli. Tuli siis onneksi jo verkassa sellainen luottavainen olo, että ehkä me nyt ei a) rysäytetä esteen sekaan ja kuolla molemmat tai b) hevonen nakkaa minua alas, jolloin vain minä kuolen :D



Eihän siinä, radalle mentiin. Hypyt lähti kivasti ja taidettiin ottaa vain yhdelle okserille sellainen vähän liioiteltu pomppu. Höpötin hevoselle koko suorituksen ajan ja kehuin sitä ääneen joka esteestä. Radankin muistin ja päästiin toiseen vaiheeseen. Tässä kohtaa alkoi jo oma jaksaminen olla rajoillaan. Se on melkoisen jännä, miten kamala stressi ja jännittäminen saa oikesti mehut imettyä ihmisestä.




Lopputuloksena oli puhdas suoritus ja peräti kolmanneksi nopein aika! Wuhuu, saatiin sijoitus ja ruusuke myös (kuten kaikki osallistujat...) Oli kyllä yllättävän kivaa menoa. Vaikka estekorkeus onkin sitä luokkaa, että tuo hevonen voi käytännössä ylittää esteet vähän isommalla laukka-askeleella, eikä edes joudu hyppäämään, on se oma jännitys ja hevosen puskeminen ilmeisesti vähän paremmin hanskassa.




Koin tosiaan hieman huvittaaksi sen ristiriidan mitä itse tunsin ja mitä videolta näin. Oma sydän hakkasi tuhatta ja sataa, painettiin huikeaa urheilusuoritusta, jännitti ja kuolemanpelko suunnilleen suhisi korvissa ja videolla näkyy alitempoinen laukka ja rauhallisen tasainen, hieman kömpelö esterata...

Noh. mitäpä siihen taas lisäämään. Joka hyppykerta totean, että ei tämä vaan ole omaa alaa, ja silti päädyn aina uudelleen risuja ylittämään. Onneksi on sentään kiltein ja upein heppakaveri ikinä!
 Ehkä kuitenkin ennen toukokuisia kisoja voisin olla fiksu ja käydä jopa estetunnilla, voisi kummasti avittaa asiaa ;)

Ja kuvista kiitämme Siniä <3