Minä rakastan sinua

Nuoruusvuosien kaverista on kehittynyt uskomattoman lahjakas valokuvaaja. Kuvat ovat siis Petra Lönnqvistin kädenjälkeä. Photoshootti pidettiin syyskuussa, ja toivomani kultainen ilta-aurinko jäi toiveeksi vain, kuin harmaus kävi tiheämmäksi ja lopulta taivas repesi ja vettä alkoi tulla saavista kaatamalla.

Kuvat saatuani olin sittenkin häkeltynyt: miten minulla voikaan olla noin tavattoman kaunis hevonen.

Kuvia katsellessani en voi olla liikuttumatta. Firre on niin upea, satumainen uljas musta. Ja sittenkin hän on luonteeltaan vieläkin kauniinpi, kuin ulkoisesti. Maailman rakkain pusupoika.

Riemua pellolla

Tämän vuoden heinät on niitetty ja pellolla saa ratsastaa. F on saanut nauttia isosta tilasta ja pehmeämmästä pohjasta kohta viikon ja riemulla ei ole rajaa! Hevosen liikkeessä tuntuu sellainen ero, että ihan liikutuin. Tämä on se hevonen, jonka minä ostin. Hevonen, joka haluaa liikkua eteenpäin ja jolkottelee iloisena menemään, ilman mitään patistelua.

Sain miehen mukaan nappaamaan parit kuvat meistä. Kamera ei tosin halunnut tehdä yhteistyötä ja jätti ystävällisesti ottamatta kuvia tarkennettuaan, joten kuvasaalis jäi melko laihaksi. Juuri tietokoneen hajottua lopullisesti kaipasinkin vielä kameralta merkkejä lahoamisesta... Mutta juu.

Tällä kertaa en oikein pystynyt tekemään ratsailla mitään, niin tohkeissani olin hevosen liikkeestä. Kunhan keventelin menemään ja fiilistelin.

Kuvia katsoessa ei tosiaan olla kummatkaan eduksemme, hevonen on etupainoinen kyntöjyrä, itse kantapäät ylhäällä kenottava mäkihyppääjäharjoittelija, mutta aivan samantekevää. Hevonen oli tyytyväinen ja halusi mennä, itse olin hyvin onnellinen tästä.

Ainakin nyt on sellainen tunne, että meillä on toivoa. Jos hevosen fiilis säilyy tällaisena tulevassa kodissa, ei meitä estä mikään treenaamasta taas kunnolla ja saamasta taas kiinni punaisesta langasta.

Haluan ainakin uskoa, että osa hevosen lihasongelmista on johtunut myös huonosta pohjasta ja siitä, että Firre on varonut liikkumistaan ja kipeytynyt siten. Eli jatkossa voitaisiin hyvällä tuurilla selvitä vähemmällä krempalla ja sairaslomalla, saada vihdoin ja viimein sitä lihasmassaa ja päästäkin eteenpäin tältä He C -tätitasolta.

Lopuksi vielä video, jonka halusin saada itselleni havainnoillistamaan, miltä Fifin laukka nyt näyttää.
Maahansidottua ja voimatonta, mutta kun viimeiset pari viikkoa hevonen ei oikeastaan ole laukannut ollenkaan, on tuo jo melkoisen upeaa. Laukka pyörii pakottamatta ja mamma on riemuissaan!
Firbula vaan on <3<3<3

Ojasta allikkoon

Syvä huokaus. Kirosana. Epätoivo. Uskonpuute.

Olen tässä aikani miettinyt, että mikä tuolla hevosella on hätänä. Fifi on liikkunut huonommin jo jonkun aikaa. Onhan tässä ollut viimeisen parin kuukauden aikana potkuvamma, satulan aiheuttama selkäkipu ja mahdollinen liukastuminen ja revähdys... Eikä mistään kivusta siirrytä välittömästi takaisin iloisen letkeään liikkeeseen. Tai ei ainakaan, jos ollaan valmiiksi lihaksettomia ja huonokuntoisia.

Mutta pieni piipitys takaraivossa on käynyt. Olenhan kuitenkin hysteerinen hevosenomistaja, täynnä epäilyjä ja turhaa stressiä. Niinpä päätin, että eläinlääkäri saa rokotuksen ja raspauksen yhteydessä ottaa Papalta verikokeet, jos jotain selviäisi. Onhan tässä pihattoelämän tuomaa väsymystä ja karvanvaihtoa myös kuvioissa.

Toisaalta hevonen on ollut niin iloinen ja pirteä, etten osannut uskoa, että se olisi jotenkin sairas. Haluttomuus liikkua kunnolla eteen oli ainut, joka vaivasi. Satulaa ei voinut suorilta syyttää, kun juoksuttaessa oli sama ongelma.

kuva: Anne Porevirta

Viimeisen valmennustunnin lopuksi tuli itku: jotain nyt mättää. Samalla hävetti, kun olen tälläinen itkupilli ja kitisijä. Seuraavana päivänä eläinlääkärin käynnin jälkeen ei hävettänyt enää: etujalkojen vuohisnivelet reagoivat ja summa summarum: kentän pohja on meille liian kova. Siinä ei näillä jaloilla mennä kuin käyntiä.

Tilanteesta on näin äkkiseltään taas paha sanoa, että onko jaloissa ollut ennestään jotain, joka nyt tuli esille vai onko vaiva kehittynyt hiljattain. Oli miten oli, tarvitaan pehmeät ja joustavat pohjat jatkossa, eli muutto on edessä. Sitten katsotaan miten edetään, lähdetäänkö kuvaamaan ja piikittämään vai mitä tehdään.

Alan olla vaan niin loppu. Miten edellisessä kodissaan huoletonta harrastehevosen elämää viettänyt eläin voi olla näin loputtoman vaivainen jatkuvalla syötöllä? Ja samalla sätin itseäni, kun hengitysteiden takia valitsin kyseisen pihattopaikan ja sen osalta meneekin hyvin, mutta sain sitten aiheutettua hevoselleni jalkavaivoja...

Niin tai näin, aina väärin päin!

kuva: Anne Porevirta

Nyt olenkin taas viettänyt googlen äärellä pitkät tovit etsien pihattoa tai ulkokarsinapaikkaa monivaivaiselle hevosystävälleni. Etelässä ei edelleenkään ole liikaa tarjontaa, tai tallit ovat niitä pieniä ja sieviä, joilta ei nettisivuja löydy. Ei siis ole helppoa, ja kun hyvä talli löytyy, ei siellä ole tilaa tällä hetkellä.

Loppukuu päästään onneksi liikkumaan pellolla, joten voidaan luojan lykky tehdä muutakin kuin kävellä. Sitten vaan toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Ellen hukuta itseäni vessanpönttöön.

Ei tervettä päivää...

Blogi ei ole hetkeen päivittynyt, mutta eipä tässä ole mitään tapahtunutkaan. Liki kahteen viikkoon en ole nimittäin päässyt ratsastamaan.

Viime viikolla tuli vuokraajalta viesti, että Fifi liikkui jotenkin huonosti, eivätkä olleet sitten paljon muuta tehneet kuin kävelleet. Seuraavana päivänä pyöritin poikaa kylmilteen liinassa, että miltä mahtaa näyttää ja etujalkojen liikkeessä oli pientä epäsymmetriaa. Elättelin kuitenkin toiveita, että kyseessä olisi oma vainoharhainen haukansilmäni, joka pakonomaisesti hakee jotain vikaa.

Seuraavana päivänä kävin selässä toteamassa, että valitettavasti ei ollut vainoharhasta kyse. Toinen etujalka otti sellaista töpöaskelta. Hevonen siis käveli normaalisti, eikä varsinaisesti ontunut ravissakaan, mutta ei liike hyvä ollut. Orastavaa v*tutusta helpotti maailman ihanin syyssää ja mahtava talliporukka: istuttiin pihalla auringossa kahvittelemassa pitkät pätkät, Firre siinä mukana hengaillen.

Tähtisilmä <3

Hevosen jalasta ei siis löytynyt mitään turvotusta, lämpöä tai arkuutta. Näytti lähinnä siltä, että koko lapa olisi niin jumissa, ettei liike oikein kulje raajan läpi. Pari päivää menikin sitten hevosta arnikalla marinoiden ja ihan vaan kävellen. Nyt ollaan otettu kaksi päivää pientä ravipätkää irtona kentällä, että voin tarkkailla liikkumista ja puhdas se on. Ei tosiaan letkeä, mutta puhdas.

Tänään olikin hieroja, joka löysi kyllä kireyttä, muttei mitään huutavaa jumia. Ehkä hevonen on liukastunut tai kompuroinut ja nitkauttanut koipensa, tiedä häntä. Nyt hän kuitenkin vaikuttaisi olevan noin päällisin puolin kunnossa, mutta enpä oikein uskalla innostua.

On vaan vähän mieli maassa ja aivosolut mutkalla, että miten tämä voi olla näin vaikeaa? Kesällä valmistauduin jo henkisesti hyvästelemään Firren, jonka puhkuri vaikutti todella pahalta. Nyt kun keuhkot toimii ja haluaisi uskoa olevansa selvillä vesillä, hevonen teloo itseään minkä ehtii, tai joku pahanilmanlintu istuu sen (vai minun, vai molempien?) olkapäällä ja suoltaa kurjuutta.
Jotenkin en jaksa uskoa, että tämä hevonen tulee olemaan kovin pitkäikäinen. Jos sitä ei saada liikutettua säännöllisesti, keuhkojen tila voi huonontua ja samalla vähäinenkin lihasmassa häviää. Ja jos hevoselle ei saada kunnolla lihasta, se ei varmasti pysy ikääntyessään käyttökunnossa.

Mutta eihän tässä auta kun taas huokaista syvään ja vääntää tekohymyä naamalle, kyllä kai se siitä.

PeRan koulukisat

 Kisapäivä koitti. Huonosti nukutun, lyhyeksi jääneen yön jälkeen piti olla ennen aamukuutta jo hakemassa tyttöjä kyytiin. Sumuinen aamu oli liikenteen puolesta hiljainen ja matka taittui näppärästi. Tallilla odotti yllättävän puhdas hevonen, joka oli nopeasti puunattu ja letitetty. Ja sitten alkoi lastaus...

Firre ystävällisesti ilmoitti, ettei hän halua kiitoskaunis matkustaa mihinkään. Etujalat lastaussillalla jurotti paikoillaan hän, kunnes riittävän paineistettuna jatkoi matkaansa sivulle. Laidan liinan ja riimunnarun lukot napsahtivat rikki ja varpaita tallautui, kun hevonen kolmesti kyllä asteli koppiin, mutta rynni sieltä holtittomaa vauhtia taas ulos. Itsellä alkoi hermo kiristyä siinä rytäkässä aika kivasti. Luovutin hevosen hyvissä ajoin groomille ja jäin pitelemään liinaa sivummalle, koska hermostuneesta lastaajasta ei ole mitään iloa kellekään. Mutta eipä se tilannetta sen kauniimmaksi tehnyt.

Kun aikaa oli kulunut riittävästi, aloin olla jo niin nuttura kireällä, että luovutin ja pyysin tallin omistajaa apuun. Lyhyt hetki harrastettiin vielä väistötemppuja, kunnes Firre siirrettiin jalka kerrallaan lastaussillalle ja siitä koppiin. Halleluja, ja kirosanatulva.

Verkassa ulkokentällä

Oltiin lähtiessä niin pahasti aikataulusta jäljessä, että soitettiin kisapaikalle josko omaa starttia olisi mahdollista siirtää. Ihanat kisajärjestäjät totesivat vaan, että "ei ongelmaa" ja minut nakattiin luokan viimeisesksi. Huh helpotus.

Päästiin siis perille, käytiin maksamassa lähtömaksut ja katseltiin vähän ympärillemme. Kisapaikka oli todella kivan oloinen. Iso kenttä verkkaa varten, valoisa maneesi, siisti talli ja yleisesti hyvä fiilis.

Kun olinkin luokkani viimeinen, ei mitään kiirettä ollut. Katsottiin muutamat radat ja siirryttiin sitten purkamaan hevonen. Fifi sai maistella heinää, kuun pyyhkäistiin vikat pölyt pois ja pistettiin pappa kuntoon.

Siirryin verkkaan sen puolisen tuntia ennen starttiaikaa. Kävelin hetken, tein käynnissä vähän pysähdyksiä ja taivuttelin hevosta. Ravissa hölkkäsin vaan rennosti eteen, tein muutaman väistön ja fiilistelin tuntumaa ja hevosen reagointia apuihini. Kaikki toimi!

Verkan perusteella oli hyvä siirtyä maneesiin. Pyörin hallin päädyssä kahden ratsukon verran ja pörhälsin sitten suoraan tuomaripäätyyn. Suuri oli yllätys, kun Firre jäi toden teolla kyttäämään. Tuomaripäädyssä oli tosiaan myös katsomotila, buffa ja kaikki kauhut. En odottanut pappahevosen moisia katselevan, mutta kerrankos sitä hevosen suhteen väärässä on...

Lähtömerkki tuli valitettavan pian. Piti vaan pistää tsemppivaihde päälle ja antaa mennä. Homma levisi käsiin jo alkutervehdyksestä jatkaessa, kun Fifi ei olisi välittänyt jatkaa tuomaria kohti. Ja minä pungen. Ja tunnetusti hevosen on paha liikkua eteen saatika rennosti, jos ratsastaja pusertaa.

Ensimmäinen askeleenpidennys keventäen lähti mielestäni todella hienosti, fiilis selkään oli ihan WOW, mutta tuomarille se ei tietenkään ollut riittävä. Olen tosin jo melko sinut sen faktan kanssa, etten varmaan koskaan tule saamaan hevosta niin reilusti eteen, että se olisi yhdenkään koulutuomarin mieleen :D

Meidän pysähdys ja peruutus meni myös vähän vinksalleen. Pysähdys töksähti, kun en siinä koheltaessa osannut käyttää kuin yksinomaan kättä ja peruutuksesta tuli hyvin vaisu, pikkuruisin askelin suoritettu.

Radan huippuhetki olikin sitten oikean laukan nosto, josta saatiin 7. Täsmällinen, sanoi paperi. Itse laukka rullasi taas omaan makuuni hienosti, paremmin kuin aikoihin. Olin hetken kovin onnellinen siellä selässä. Useampaan otteeseen Firre tosin ehdotti, että siirrytäänkö raviin, jonka kyllä ennakoin ja sain hevosen pysymään laukassa, mutta videolta näkyy näissä kohdissa muutaman askeleen haparointi.

Molemmat laukkadiagonaalit myös tippuivat raville hitusen liian ajoissa. Laukan töksähtelyyn oli syynä epäilemättä oma istumiseni. Juuri tunnilla oli puhetta siitä miten istuntavirheet ja etenkin oikea jalka puristaessaan jarruttaa hevosta. Ja radalla kun ei ajatus kulje, niin mennään miten sillä hetkellä pystytään, eikä yhtään sen paremmin. Toisaalta myös se tuomaripäädyn lähestyminen jarrutti hevosta joka kerta, ja minun yrittäessäni punkea hevosta jalka krampissa oikeaan suuntaan jarrutin sitä lisää.

Lopputuloksena oli 58% ja rapiat. Huonoin arvosana 5, paras 7, eli täydestä katastrofista ei voida puhua, mutta hieman pettynyt olin. Jossittelu ei tässä kuitenkaan mitään auta, tämä nyt meni kuten meni.

Tuomarin kommentti oli, että hevosen takaosa on liian heikko, eikä jaksa kantaa askellajeja läpi täysin puhtaasti. Lisäksi eteenpäinpyrkimystä kaivataan lisää, as always.
Takaosa Firrellä on heikko, se nyt oli tiedossa. Mutta kaikki tahtirikot olivat mielestäni niitä, joissa hevonen meinasi rikkoa laukan raville ja pukkasin sen eteen kömpelösti.
Oli miten oli, kunnonkohotus ja fysioterapeutin määräämä treeni jatkuu. Kyllä sinne hanuriin vielä voimaa ja pyöreyttä saadaan, vaikka henki lähtisi!

Eipä siis jäänyt tästä keikasti kerrottavaa jälkipolville. Mutta kuten aikaisemmassa postauksessa totesin, tärkeintä olikin ylipäänsä päästä tämän elukan kanssa jonnekin. Ja nyt on pohjasuoritus alla, jatkossa suunta ylöspäin.

Ja jännittävintä ehkä: kuljetin ensimmäistä kertaa itse hevosta. Hiiahoi, raksi ruutuun!

Me 6kk

Aika kuluu samalla niin nopeasti ja hitaasti. Nyt on kulunut tosiaan puoli vuotta siitä, kun mister Firsts haettiin uuteen kotiinsa.

Se oli loppuvuodesta kun ajatus omasta hevosesta konkretisoitui. Ainahan sitä oli vähän haaveillut, mutta järki sanoi, ettei aika/raha/jaksaminen riitä kuitenkaan moiseen hommaan. Kokeiltuani kuitenkin Zetan ylläpitoa kävi ilmi, että kyllä se mahdollista olisi.

Juuri koeratsastettu komistus.

Firre tuli kuvioihin löydettyäni jo yhden hevosen, josta paljastui eläinlääkärissä sata ja yksi vaivaa, eli käyttöön ei tuosta hevosesta olisi ollut. Pieleen meni niin, että rytisi. Oli vähän huijattu ja tyhmä olo, mutta jatkoin etsintöjä. Rajallinen budjetti ja järki tekivät etsinnästä oman projektinsa, kun oli turha katsella nuoria/kuumia/millään muotoa haastavia hevosia, ensihevosen mukana ei tarvittu mitään ylimääräistä haastetta: niitä riittäisi ihan muutenkin.

Facebook tässäkin avainasemassa läväytti uljaan mustan myynti-ilmoituksen silmieni eteen. Upeat kuvat veivät huomion välittömästi ja hevosen piti olla kiva, kiltti, omalla moottorilla liikkuva monitoimipolle. Ja niinpä sovittiin treffit ja suuntasin eräs harmaa päivä Pohjanmaalle. Ajomatka oli syntyisen pitkä, enkä ollut edellisestä koeratsastusreissuistani oppinut mitään, eli lähdin taas yksin matkaan. Pohjanmaan kautta tuli nimittäin ajettua edelliselläkin reissulla Keski-Suomeen... Mitäpä sitä ei tekisi kun kiinnostava hepskuukkeli täytyy päästä näkemään.

Ensisilmäyksellä oli myyty. Firre oli niin kovin kaunis ja ystävällisen oloinen hevonen, että oksat pois. Olisin voinut ottaa sen samoin tein mukaani, vaikka vaan koristeeksi. Koeratsastus jännitti taas kerran aivan pirusti, mutta hommassa oli jotain tolkkua kuitenkin. Kävin askellajit läpi, pysähtelin ja väistätin. Hieman kankeaa oli, mutta kaikki toimi. Tuntui siltä, että joo, tällä kelpaisi körötellä jatkossakin. Ja niin löytyi hän.

Maaliskuun loppua mentiin, kun suunnattiin taas pitkälle reissulle noutamaan hevosta uuteen kotiin. Traikun kanssa vaan ei ajella samaa haipakkaa kuin mitä itsekseni painelin, joten matka venyi venymistään, mutta voi sitä autuasta onnea kun hevonen oli vihdoin tallissa.

Sittemmin autuasta onnea ei arkeen ole liikaa mahtunut, mutta ei tätä poiskaan vaihtaisi. Toivotaan vaan, että seuraava puolivuotinen olisi vuodenajasta huolimatta hieman valoisampi!

Ps. Olen kokonaan unohtanut julkaista täällä blogin puolella arvonnan voittajan. Voitto osui Sinille, onnittelut!