Täydellinen syyspäivä

Tiistai oli ennalta päätetty maastopäiväksi. Luontoäiti oli meidän puolella tässä, ja sää oli niin kaunis, kun se syksyllä vaan voi olla.

Pistin hevosen kuntoon ja auringon paistaessa kirkkaalta taivaalta alkoi tulla jo kuuma. Niinpä päädyin lähtemään metsään ilman takkia - syyskuun lopussa!

Päästiin edellisviikolla juniorisuokin matkaan maastoretkelle ja sain samalla tietooni tosi hyvän lenkin. Puhelin mittasi lenkin pituudeksi tasan 10km ja käynnissä aikaa kului 2h. Tänään otettiin sama reitti ihan keskenämme ja vaikka mukaan mahtui monta ravi- ja laukkapätkää meni reissuun sittenkin 1h 50min.

Kauniissa kelissä kyllä kelpasi tarpoa. Matkalle mahtuu pätkät rauhallista autotietä pitkin, kunnon metsäpolkuja kivikkoisina ja tasaisina, hiljaista hiekkatietä ja parisataa metriä asuinalueenkin läpi. On hakkuualuetta ja hiekkakuoppaa. Maisemat vaihtuu ja puskissa suhisee.

Seurassa maastoillessa Firre on oikea turvahevonen, ainakin kahden ratsukon kesken. Isommalla porukalla ryhmäpaine hieman kasvaa ja kiire muiden perään alkaa, mitä ei yhden kaverin kanssa ole tähän mennessä ollut.

Yksin hän on yhtälailla maastovarma, mutta hieman epäilevämpi. Ainakin tänään matka taittui hyvin tehokkaasti ympärilleen pälyillen, josko jossain olisi se peura tai sapelihammastiikeri, jota pitää varoa. Yhtään säpsähdystä tai pörinää ei tullut, eikä hevonen jännittynyt missään vaiheessa, mutta täysillä hän ei antautunut rentouden maailmaan.

Itse olisin halunnut vaan matkustella pitkin ohjin, mutta jouduin käyttämään ohjaustehosteita melko tauotta. Firbula on kyllä sellainen pöhkö, että se jää katselemaan johonkin suuntaan ja jatkaa kävelyä puolihuolimattomasti eteenpäin, muttei suinkaan suoraan. Muualle katsellessaan se ajatuu helposti pois tieltä :D  Muutamaan otteeseen siis kokeilin, että mitä tapahtuu jos en suorista hevosta ja pidä sitä kirjaimellisesti kaidalla tiellä. No, pusikkoon me tepasteltiin... Herraa se ei tosin haitannut, koska valmiiksi ryteikössä seistessään oli hyvä hetki napsia matkaevästä.

Olisi kyllä ihana löytää vielä vähän uusia reittejä. Talvea ajatellen kivikkoiset metsäpolut ovat vähän huono reittivalinta, mutta niiltä juuri pääsee niille alueille, jotka olisivat talven ja lumien tullen ihan turvallisesti käyttökelpoisia.

Ai että. Tänään kyllä kelpasi. Nyt sopii vaan toivoa, että syksy jatkuisi edes enimmäkseen yhtä kuivana ja aurinkoisena, kyllä sitä kurassa ja mudassa ehtii tarpoa ihan riittävän pitkään.

Kisavalmistelut aka. paniikki

Oi pyhä jysäys. Oltaisiin lähdössä ensimmäisiin ulkopuolisiin kisoihin Firren kanssa ja mamma on aivan paniikin äärellä. Tykkään tehdä listoja, ja niitä onkin hyvissä ajoin väsätty, ettei mitään tärkeää jäisi matkasta. Ja näin lähempänä alkaa sitten aikataulutus.

Jos pitäisi hoitaa vain itsensä paikalle, niin mikäs siinä. Mutta kun mukana on muutakin porukkaa, kyseessä viikonloppu ja julkinen poikkiliikenne ansaitsee pääkaupunkiseudulla ison miinuksen, aletaankin olla jo jännän äärellä. Sitten kun aikatauluun haluaa vielä jättää vähän sählinkivaraa, ollaan jo kaaoksessa. Voi pieru.

Hassu juttu, miten niin ahkerasti kisahoitajana toiminut ihminen voi olla aivan auttamaton tumpelo, kun pitäisi itse lähteä kisaamaan. Vaikka miten hyvin tiedän, ettei se tohottaminen auta asiaa ja loogista ajattelua kaivataan tässä, niin olen ihan sekaisin :D

+ Kamera. Ja eväät.

Ajatus on laittaa kaikki tavarat kuntoon valmiiksi ja pakata auto valmiiksi niin pitkälti kuin uskaltaa. Kisa-aamuna olisi kuitenkin aika kurja todeta, että joku on pistänyt autosta ikkunat sisään ja vienyt "arvotavaraa", niin ihan kaikkea varustetta ei ihan kehtaa pakata konttiin etukäteen.

Hevonen on kuitenkin kurassa, joten puunaamiseen ja letittämiseen menee hetki. Lastaaminen ei sekään välttämättä onnistu nopsasti, vaikka yleensä on vaatinut uusintayrityksineen sen viisi minuuttia.

Omat tavaratkin pitää toki katsoa valmiiksi kuntoon. Se on kuitenkin helpoin osuus, kun nämä ovat kotona ja ne voi jättää kivaan pinkkaan valmiiksi odottamaan aamua. Nutturaverkko ja korvakorut on kaivettu esille, samoin kisavaatteet.

Ahdistaa. Tämänhetkinen aikatauluni jättäisi elukan siistimiseen, letittämiseen ja lastaamiseen yhteensä tunnin. Periaatteessa ihan riittävä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Sitten itse kisapaikalle jäisi puoli tuntia aikaa laittaa hevosen kuntoon. Jos meitä on kolme eukkoa, voi yksi käydä maksamassa lähdöt kansliassa ja kaksi pistää hevoselle varusteet päälle ja suorittaa pikagroomauksen. Hätäpissalle pitää kuitenkin ehtiä, koska itse olen ainakin sellainen pissaliisa kun jännittää, että oksat pois.

Verkkaan on aikaa yhtälailla puoli tuntia. Ehtii kävellä ja hölkätä askellajit läpi, muttei väsyttää hevosta. Mahdollisesti juuri hyvä aika, mutta jos osallistujia jää pois, alkaakin tulla hoppu. Toisaalta saatan mieluummin ottaa sen kiireen, kuin herätyksen aamuneljältä, kyseessä on kuitenkin seuratason kisat ja huikea HeC.

 Päivästä tulee pitkä, vaikka miten yrittäisi vääntää. Pappahevonen pääsee ottamaan pari tuntia meidän räpellyksen jälkeen vielä toisen startin stunttikuskin kanssa. Hänelle pakataan toki omat pöperöt mukaan ja ostinpa omenamehuakin herralle, josko se epäilyttävä ämpärivesi vaikka maittaisi hieman makeutettuna. Omatkin eväät on jo valmiina, ettei tarvitse pökertyä hermostuksissaan.

Vichyä ja cashew-pähkinöitä. Parasta tilanteesta riippumatta.

Stressikäyrä ehtii lauantaiaamuun mennessä nousta vielä monta kertaa ties miten korkealle, mutta onneksi olen itse jo melko tietoinen siitä, että huippusuoritusta ei tulla saamaan. Osallistujien joukossa on kuitenkin monta minua parempaa ratsastajaa, joiden osallistumista helppoon luokkaan voi jumbosijalle jäätyään paheksua (lue huumorilla). Tärkeintä nyt kuitenkin on, että ylipäänsä päästään lähtemään mihinkään. Huippuprosentteja ja sijoitusta tärkeämpää on se, että muistan ratsastaa ja saisin edes pätkittäin sitä samaa hyvää fiilistä, mitä ollaan kotikentällä saatu.

Rohkea rokan syö

Vaihtelun vuoksi piti pistää taas estettä kentälle ja posottaa menemään. Viimeinen saikkutauko on taasen pudottanut hevosen kuntoa, joka ei ole koko kesänä ehtinyt nousta kovinkaan paljoa. Huoh.
Niinpä yritetään taas pistää ylämäkiä laukkaillen ja tikkuja pomppien, sileätyön lisäksi, joskos sitä saataisiin sinne persuksiin sitä lihasmassaa vähän runsaammin.

Tällä kertaa ei valitettavasti ollut kameramiestä tarjolla. Mutta kuvailin hevostani ihan itse senkin edestä. Saatiin sopivasti täydennystä meiden estelookkiin pinkeistä poniohjista :---D
En kestä, taidan olla oikeasti aika nolo täti, mutta yhdellä tallin junnulla oli nämä ohjat tyhjänpanttina satulahuoneessa ja kun asia tuli puheeksi, sain ne pientä korvausta vastaan itselleni. En siis myönnä "ostaneeni" meille pinkkejä ohjia... Krhm. Juu.

En kestä tätä eläintä. Kiinnostus poseerata noin 0/5

 Asiaan. Tykkään noista muovipalikoista, joista saa niin kivasti pikkuesteitä yhdellä puomilla. Pistin siis taas yhden pikkupystyn palikat vaakatasossa, toisen jopa palikat pystyssä, jolloin korkeus lienee lähempänä 60cm. Lisäksi pistin vielä riskiä peliin ja kyhäsin meille yhden korkeamman pystyn. Tätä en etukäteen mitannut, mutta jälkikäteen oli pakko tsekata, kun en ole Firren kanssa noin isoa pomppua aikaisemmin ylittänyt. 70cm se oli. Pikkueste, mutta rimakammoinen vellihousu (minä, vaiko hevonen sittenkin) saa olla ihan tyytyväinen.

Verkkailin suuntaansa ja otin ravilähestymisiä pikkuesteelle. Pappamobiili lönkötti yli oikein rennosti, joka oli mukava ylläri, ettei noita pienimpiä pomppuja enää tarvitse liioitella kuten meillä alussa aina kävi. Sitten laukassa pari ylitystä ja suunnattiin jo isommalle pystylle. Sekin sujui aika mallikkaasti. Vaikka aina ei saatu sitä tasaisen pyöreää hyppyä, mentiin reippaasti ja epäröimättä yli.

Uskalsin lopulta ohjata olemattomalla laukalla isoimmalle esteelle ja stoppi tuli. Ei yllättänyt, pelotti minuakin. Uudestaan liikkeelle, pienempi este alle ja uusi yritys: yli mentiin. Ei tyylillä, eikä taidolla, mutta silti. Otettiin toisenkin kerran tuo "jättiläiseste" ja hyvin meni. Positiivista on oma rohkeuteni ratsastaa hevosta eteen, viedä se sinne esteelle asti, eikä jättää ratsua yksin roikkuen vaan harjassa kiinni. Ja sata sydäntä hevoselle, joka luottaa minuun ja menee kun pyydän, toisin kuin keväällä stoppaillessaan pikkuesteille.

Nyt sain sen verran rohkeutta kerättyä, että voisin oikeasti käydä Firren kanssa estetunnilla tässä joskus, kun kenttä vielä pelittää. Olen osittain ihan ääneen mumisten laskenut askelia ja katsonut ponnistuspaikkoja, yrittäen saada jotain tolkkua tuohon touhuun. Onhan se kuitenkin esteratsastusta, eikä -matkustelua. Tätä hahmotusta kun en hallitse ollenkaan, eikä sitä varmaan ihan itsekseen kunnolla opikaan.

Juuri tulin harmitelleeksi tallillakin sitä, kun ei nuorena päässyt hyppäämään. Silloin, kun olin vielä rämäpäinen enkä osannut jännittää oikein mitään. Nuorena saatu rutiini on kuitenkin aika iso helpotus moneen asiaan. Taisin ratsastaa ensimmäisen pikkuruisen esteratani ollessani 24v. Siihen mennessä olin jo ehtinyt putoilla ja loukata itseäni, olin oppinut jo pelkäämään "poikkeavia" juttuja hevosten kanssa ja minimoimaan riskit. Henkinen solmuhan tuo hyppääminen on, mutta ilmeisesti se alkaa hiljalleen aueta.

Tarkkaile sitä hevosta vähemmän

Näin minulle viikonloppuna sanottiin. Ja hetkeä myöhemmin toinen tallilainen naurahti, että olen "just tuollainen ratsuihminen". Ollaanko sitä jo tässä jamassa? Hysteerinen curling-mom?


Koko yhteinen taival Firren kanssa on ollut yhtä (anteeksi kielenkäyttöni) paskamyrskyä. Ongelmaa ja haaveria toisen perään. Saikkua viikkotolkulla, huolia vielä enemmän. Siksipä annan itselleni anteeksi sen, jos alan olla hieman vainoharhainen kauramoottorini suhteen.


Samalla herää kysymys, missä menee raja. Minusta hevosta ei tavallaan voi tarkkailla liikaa. Katsella joka päivä miten se käyttäytyy, miten seisoo ja liikkuu. Onko kaikki varmasti ok.
Toisaalta hevonen on eläin. Sillä on tunteet ja huonoja päiviä, kuten kaikilla tuntevilla olennoilla voi olla. Jos se yhtenä päivänä on vähän löysä, sen ei tarvitse välttämättä olla kuolemassa lihaskipuun tai saamassa ähkyä. Se voi olla väsynyt tai ihan vaan laiska: vailla motivaatiota tai ihan yksinkertaisesti huonosti ratsastettu sillä hetkellä.

Toisaalta liialla kyttäämisellä saa itsensä hermoraunioksi alta aikayksikön, ja toisaalta tarkkasilmäinen huomaa heti, jos jotain on oikeasti vialla.


Nyt olisi kuitenkin hyvä hetki päästä irti tästä kokopäivähuolesta, ja antaa mennä vaan. Jos iloa ja onnea olisi vähän enemmän, kun päästää irti siitä jatkuvasta ahdistuksesta, että jotain on kuitenkin vialla. Huomista ei voi ennustaa, eikä näiden eläinten kanssa edes hetkeä eteenpäin.


Itse kun kehotan aina nauttimaan hetkestä, voisin tehdä niin vaihteeksi itsekin.

Minulla nyt sattuu olemaan vähän vaivainen hevonen, joka on vielä ikääntyvä. Parempi siitä on pitää niin hyvää huolta kuin pystyy, jos sen haluaa vielä useamman vuoden pitää hengissä.





Tästä huolimatta haluaisin kaikista vähiten tulla tunnetuksia "sinä tyyppinä" joka yliloimittaa, ylisyöttää, vouhottaa, länträä kymmeniä eri aineita hevoseensa ulkoisesta sekä sisäisesti ja on aina naama kauhusta kalpeana löytämässä vikoja hevosestaan, ja viettää yönsä googlettaen diagnooseja jokaiseen vinoon korvakarvaan.








Mikäs tässä olisikaan, syyssäästä nauttiessa. Olkoot kostean kelin pehmittämät kaviot, ehkä me jotenkin selvitään...  ;)

Pienin askelin kohti parempaa ratsastusta

Hyvä opettaja on kyllä kultaakin arvokkaampi.
Tämän olen todennut ennenkin, mutta nyt se taas konkretisoituu. Ja oikein kunnolla.
Viimeiset viisi viikkoa ovat olleet niin avartavat, suuria muutoksia pienin askelin. Olen toistuvasti ymmälläni ja pienessä päässä raksuttaa niin kovaan ääneen, että mannut raikaa. Mutta kun keskittyy ja kokeilee, huomaa, onnistuu ja oppii.

Ratsastuksenopettajia on niin joka lähtöön. Meidän heiaheia-yhteisössä porukka kirjoittaa pitkät pätkät ratsastustunneistaan ja toistuvasti nouseekin esille, että yhden opettajan tyyli ja vaatimukset ovat ihan eri maailmaa, kuin toisen. Kun teet yhden tavalla, toinen huutaa pää punaisena, että ei noin.
Eikä kumpikaan tyyli liene huonompi kuin toinen, molemmat voi perustella, molemmissa on puolensa.

Itse olen juuri nyt niin onnellinen tästä tilanteesta, että käyn kahden viikon välein tunneilla. Joka kerta olen yhtä kysymysmerkkiä, mutta parin viikon väli antaa hyvin aikaa miettiä ja testeilla omatoimisesti. Seuraavaan tuntiin mennessä asia on ehkä iskostunut ainakin päähän, jos ei kroppaan asti, ja voidaankin jatkaa seuraavaan asiaan.

Syysilman kipakoittama hevonen helpottaa asiaa kummasti, mutta oma apujen käyttö on keventynyt huomattavasti. Siinä missä vielä  neljä viikkoa sitten "potkin mopoa käyntiin", eli pusersin pohkeella pienen ikuisuuden saadakseni reaktion aikaan, onnistun nyt useimmiten pitämään jalan irti, käyttämään sen nopeasti, tehokkaasti - kerran - ja sitten pitämään pohkeen taas hiljaa. Jokainen ratsastuskerta on koulutuskerta hevoselle. Hevonen on juuri niin herkkä, kuin miksi se ratsastetaan.

Tämän kanssa tuskailin taannoin. Kun käytän jalan ja Firren reaktio jää puolitiehen. En käyttänyt jalkaa uudestaan, vaan jäin puristamaan, kunnes jotain tapahtui. Tällähän hevonen oppii, että siihen ensimäiseen apuun ei tarvitse reagoida. No, nyt reagoi. Samoin onnistun tällä hetkellä tekemään siirtymisiä jo vahingossa, kun lähden valmistelemaan niitä niin tosissani, että lantio pistää hevosen jo liikkeelle, ennen kuin jalka on menossa mukana. Sähellystä toki, mutta suunta on lupaava!

Viimeksi koettiin taas erikoinen oivallus, kun oikea jalkateräni suoristettiin jalustimeen. Yritykseni pitää "jalka kiinni" on johtanut koko koiven vääntymiseen, polvi irti, pohje kiinni ja jalkaterä vinosti jalustimessa. Sain hahmotukseksi jopa pikaiset valokuvat molemmista jalkateristäni, josta itsekin näin, että oikean jalan päkiä pullotti kengän läpi ihan hassusti. No, jalka suoraan ja ajatus nojata koko sääri vähän poispäin hevosesta, jolloin koko istunta tasapainottui.

Hyvä opettaja osaa selittää ja tarvittaessa ihan konkreettisesti asetella ja näyttää. Hyvä opettaja myös kannustaa, ei lyttää kun menee pieleen. Meillä ainakin kehutaan hevosta hurjan paljon, ja minuakin. Erityskiitosta olen saanut siitä, että osaan tehdä pieniä korjauksia, ei liikaa, vaan juuri sopivasti. Vaikka muutos olisi kovin pieni, kyllä se kehu kummasti piristää, tsemppaa ja motivoi, kun tunuu, ettei ole ihan maailman huonoin, vaikka kaukana hyvästä onkin.

Nyt ollaan niin hyvällä tiellä parempaa kohti, että olen ihan innoissani. Hevonen on satulanvaihdon ja puomijumpan myötä ollut superhyvä, taipuisa ja samanlainen molempiin kierroksiin. Hommat toimii ja uskallan haaveilla kisareissuistakin. Vanhan autoni kävinkin tuossa vaihtamassa koukulliseen citymaasturiin, että olsi omasta takaa millä kuskata, jos nyt tähden asennot tämän hyvän kauden jatkumisen sallivat.

Ja kerrottakoon vielä, että meillä oli tiistaina valokuvaussessio. Muutama kuvattava ehti vielä hyvän sään aikaan (ihan siis kirjaimellisesti), mutta meidän kohdalla jäi ne ilta-auringon kultaamat koivut taustana haaveeksi. Pappahevonen oli kuitenkin niin komeana, että aika hyvää matskua saatiin. Oli aika "Hööksin kuvastosta päivää". Odotan kuumeisesti, että saan kuvia jakoon :)

Back to business

Viikko siinä meni, mutta nyt ollaan taas pääsemässä työnteon makuun. Hevonen oli varmaan melko tyytyväinen, kun pääsi kunnolla liikkeelle. Pöllövirtaa pieneen päähän kertyneenä hän myös järjesti oman pienen shownsa.

Otin hevosen suoraan pihatosta pesupaikalle, että saisin kurat huuhdottua jaloista. Siinä kun operoin, Firre pörisi monta kertaa itseään koskettavalle vesisuihkulle/letkulle/maassa lirisevälle vedelle/elämälle ja lopulta ukko nykäisi kerran niin kovasti, että riimunnarun lukko sanoi naps ja pappa lähti. Tilanteeseen ei onneksi liittynyt mitään ylimääräistä draamaa, Fifi ravasi muutaman askeleen kohti pihattoa ja jäi syömään.

Yksi tallin kalustoon kuuluvista paimenkoirista oli fantastinen kipittäessään kovin tomerana Fifin toiselle puolelle, ikään kuin vahtiakseen, ettei se kaakki enää jatka matkaansa, kun lähdin toiselta puolelta ottamaan sitä kiinni :D  Hänen paimennusapuaan ei tosin tarvittu, pappa vaan matkaan ja talliin hakemaan uutta narua. Loput jaloista saatiin pestyä ilman sen suurempia ohjelmanumeroita.

Oletin ratsastuksen sisältävän jotain vastaavia jännitysmomentteja, mutta mitä vielä. Firre oli sama lötköpötkö itsensä, kuin aina ennenkin. Vähän ehkä alkuun katseltiin maisemia mieluummin, kuin kuunneltiin apuja, mutta hyvin nopeasti löytyi työmoraali. Taivuttelua ulos ja sisään, molemmissa kierroksissa, ja voi sitä iloa, kun puolieroa ei tuntunut missään askellajissa! Jee!
Jumppahommia siis jatketaan tunnollisesti.

Loppukäynneissä kohdattiin vielä kyykäärme, jota hevonen ei kyllä tainnut huomata. Jos hän pelkää vesiletkuja niin kovasti, luulisi itsekseen liikkuvan, elävän letkun aiheuttavan jonkin reaktion ;). Mutta ehkä parempi näin.

Pappa-parka on kauttaaltaan täynnä skraaduja ja hampaanjälkiä.

Oli kyllä kiva päästä taas liikkeelle hyvillä mielin hölkkäillen. Josko nyt olisi hetkeksi vaivat, tällit, haaverit ja kolotukset selätetty. Minulle, tai varmaan meille molemmille, riittää jokapäiväiset reiät, joita kaverit Firbulan  kroppaan pureksivat.

Shop-a-holic

Vaikka monta kertaa on tehty päätös, etten osta enää mitään rojua, taitaa selkärankani olla Etolasta: Kaikkea hyvää kumista ja muovista.

Kun koira ja hevonen sairastivat kimpassa, päädyin lohduttamaan itseäni pienillä, kivoilla hankinnoilla. Viljar Shopista löytyi pinkit suojat. Tämä ei sinällään ollut ihan turha ostos, kun aikoinaan Zetalle hankkimani Laval-suojat tuntuivat olevan Firrelle ehkä sentin liian pitkät. Onhan se iso hevonen, mutta etujalan sääri on kuitenkin hitusen lyhyt. Ja onhan meillä myös ne lampaankarvasuojat, mutta kuka hullu niitä kurakelillä käyttäisi. Ja sitten on vielä yksi eriparia oleva suojasetti, jonka etusuojat lienevät cob-kokoa (merkintää ei ole) ja ovat siis melkoisen pienet, vaikka ne kiinni saakin. Nyt on, ei tarvitse enää haikailla.

Noh, kun kerta tilausta olin pistämässä, annoin toiselle pitkäaikaiselle himolleni periksi ja klikkasin mukaan sen himoitsemani lilan satulahuovan, ja kaveriksi toki kirkkaan keltaisen. Ja keltaiselle kaveriksi pintelit. Entisellä omistajalla Fifin väri oli keltainen, ja kyllähän se tuolle mustanpuhuvalle hevoselle sopii todella hyvin, vaikka itse enemmän innostunkin pinkistä.

Seuraava temppu olikin kaatosateessa seistä tallin pihalla ja todeta, ettei minulla toden totta ole mitään tämän vuodenajan vedenpitävää takkia. Toppaliiviä ja -takkia löytyy jos minkälaista, mutta näihin syyskeleihin ei ole mitään. Joten ihan viattomasti selasin takkeja eri paikoista. Tai oikeastaan tsekkasin missä myydään kaviolakkaa, ja vertailin näiden valikoimaa muuten. Tavallaan fiksu ajatus hankkia yhdestä paikkaa kaikki mitä kaivataan, eikä ostella yksittäisiä tavaroita eri osotteista. Mutta johan taas mentiin...

Hevarilta bongattu Pfiffin softshell-takki oli alessa, kun värivaihtoehdoista oli enää pinkkiä tarjolla. Vaikka tuo väri meillä käytössä onkin, koen sen pukevan hevostani huomattavasti paremmin kuin minua. Mutta kun halvalla saa niin menkööt. Takki on kuitenkin näin pimeän tullen aika pirtsakka ja lupasi olla veden- ja tuulenpitävä, joten käytännöllisyys voittaa nyt värin.

Tarttuipa samaan pakettiin yhtälailla Pfiffin fleece, ihanalla kauluksella ja edulliseen hintaan sekin, kuten myös alessa ollut fleecevuorellinen sadeloimi ja loimen kyllästysaine. Ja kehun sanana Hevarista, että olipa supernopea toimitus, olen varsin tyytyväinen!

Kaipaamani kaviolakan sain myös, kun kengittäjä tätä suositteli. Suojaa kavion pintaa, ei kosteuta tai lupaa mitään muitakaan ihmetemppuja. Edelleenkään meillä ei ole kengät irtoilleet, mutta loppukesästä kavio oli taas kuiva ja halkeili, nyt kun on tullut vettä ja pohjat ovat märät, alkavat taas pehmetä hyytelöksi. Kokeillaan josko tämä nyt vähän jelppaisi.
Tarvittiinpa myös kiilloketta, kun edellisen pullon suutin halkesi ja litkut valuivat epähuomiossa pitkin pihoja. Pihatossa elävä kuramonsteri ei pysy puhtaana tai helppohoitoisena millään, mutta jos edes hännän saisi pidettyä jossain ruodussa.
Teinkin tuossa pienen rikoksen ja nappasin Fifin hännästä parikymmentä senttiä pois, kun se lillui tuolla pihaton pohjamudissa, nyt ihan kirjaimellisesti.

 Uusien pöniköiden sullominen hoitokassiin olikin oma projektinsa. Keräsin aika reilusti tavaraa vintille jemmaan ensi kesää odottelemaan, enää ei kärpäs- tai korvahuppuja tarvita. Ja johan iltapäivälehdet lupaavat intiaanikesää ja tänään olikin taas t-paitakeli. En kyllä valita!

Ja mainittakoon vielä tämä jo vähän vanhempi hankinta: sain kun sainkin meille nämä pyörönahkaiset suitset, ja vielä käytettynä ja siten hyvään hintaan, mutta omaan silmään ovat ainakin ihan uudenveroiset.

Nyt kyllä alkaa mennä hermo omaan tavarankaipuuseen siihen malliin, etten osta mitään rättiä tai hilavitkutinta, ellei edellinen mene rikki. Seuraavia heräteostoksia voi katsella sitten veronpalautuksien yhteydessä...

Sadepäiviä

Märkää riittää. Ihan oikein liian kanssa. Maneesi on näin syksyn tullen oikea taivaan lahja, vaikka halli onkin tosi pieni, eikä Fifin kokoiselle hevoselle riitäkään varsinaiseen työskentelyyn. Rauhalliseen puomijumppaan ei onneksi liiemmin tilaa tarvita.

Sunnuntaina en itse löytänyt Firren selästä enää mitään kipupistettä. Maanantaina arkuutta oli valitettavasti havaittavissa, tosin vain selän oikealla puolella. Tähän saattoi tosin vaikuttaa myös äkkiseltään todella koleaksi muuttunut ilma, sekä toinen ihminen kopeloimassa selkää, itse en ehkä osaa/uskalla kokeilla riittävällä voimalla. Onneksi löytyy niitä pätevämpiä ympäriltä, on aika onnekas olo tässä.

Olisi niin mukava ottaa hevonen sisälle huonolla ilmalla, mutta keuhkovammaisen paikka on ulkona. Ja juntti ei tunnu osaavan käyttää pihaton makuuhallia, jonne pääsisi mukavasti kaatosadetta turvaan. Kuivatus- ja sadeloimia on kaivettu esiin, kesä on ohi.

Jumpan jälkeen olen nyt monena päivänä päästänyt hevosen irti siksi aikaa, että korjaan puomit pois. Kentällä F keskittyy olennaiseen ja hakeutuu ruohotupsujen tykö. Maneesissa hän maanantaina kierteli ja kaarteli, katsellen nurkkia ja pöristeli kaikelle. Rauhallisempi liikkuminen on alkanut kerryttää pappahevoseen vähän pöllövirtaa. Jännää ja kytättävää riittää kaikkialla.

Tiistaina ei taas jumpat kiinnostaneet pätkän vertaa ja ukkeli kolisteli kaikki puomit maahan. Aikani yritettyäni nostin yhden puomin pikkuesteeksi ja patistin Fifin liikkeelle. Hevosta jännitti kovasti hypätä itsekseen, mutta kun ideasta sai kiinni, niin johan lähti. Suunnan vaihtuessa oli taas kovin jännää ja sainkin kannustaa toden teolla, kunnes saatiin ensimmäinen ylitys ja sitten rullasi. Tulipahan hevoselle vaihtelua tähän kuntoutusjumppaan ja vähän enemmän töitäkin. Kameraa ei ollut matkassa, mutta pitääkin joku kerta irtohypyttää ihan suunnitellusti, niin voin ikuistaa Firren tosikkoloikat, hän kun ei ota tätä estehommaa mitenkään leikin kannalta, se on vakavaa puuhaa!

Kylmäsavet koipiin ja botti selkään.

Tänään otettiin vielä sähköhoidot ja juoksuttelin ihan korottamattomia maapuomeja. Firren selkä tuntui jo siltä, että huomenna kehtaa hypätä itse kyytiin. Saa kyllä nähdä millaiset kyydit tulee, viikon kestäneen kevyen jälkeen. Tavallaan kovin hauskaa, en nimittäin olisi tästä aloittelijaturvallisesta moposta koskaan uskonut... Tänään olisin kovin kaivannut ketjua riimulla taluttaessa. Hurja pappa. Tai siis hurjan ihana.

Voi !!#¤/(!

Tallille oli tulossa fysioterapeutti hoitamaan pari hevosta, ja minulta kysyttiin, että kiinnostaako hoidattaa pappahevonen samalla. Toki kiinnostaa. Myöhemmin epäröin vielä, että viitsinkö pistää rahoja tähänkin, kun hevonen on kuitenkin pari viikkoa sitten hierottukin, mutta en kehdannut enää ryhtyä perumaan. Ja voi luojan kiitos, etten pihistellyt!

Meillä on ollut jo tovin vähän hankaluuksia oikeassa kierroksessa. Asettuminen ja taipuminen on hieman työlästä ja oikea laukka ei pyöri aina yhtä hyvin kuin vasen. Osittain syy löytyy minusta, koska itselleni vasen on helpompi kierros, mutta puoliero on nyt korostunut.

Korotetut puomit pakottavat hevosta nostelemaan jalkojaan. Hyvää jumppaa.

Ja niinhän se olikin harjaantuneelle silmälle selvää, että hevonen on kovin toispuoleinen. Takaosa ei ole tasapainossa, joka tietysti vaikuttaa koko kehoon. Ok, saatiin harjoitukset joilla lähteä juoksuttaen kehittämään hevosta. Jalkoja sopii myös venytellä ja hevosta "horjuttaa" yksi jalka ylös nostettuna, joka harjoittaa tasapainoa. Mutta mitään kummempia harjoituksia ei nyt vielä tehdä, koska hevosen selkä oli äärimmäisen kipeä.

Katsottuamme hevosta liikkeessä alkoi käpälöinti ja ristiselästä löytyi kunnon arkuutta. Olin hieman hämmentynyt, koska hevonen oli tosiaan hierottu pari viikkoa takaperin, jolloin selkä oli ihan jees. Siinä sitten märehdin ääneen ja kirosin, että kun tuli se uusi satula hankittua. Noh, otettiin penkki tarkastukseen ja lopputulema olikin sellainen, että satulan runko on ilmeisesti rikki. Ja tämähän tekee käytössä kipeää sekä kipeyttää.

F halusi periaatteesta epäillä sähköhoitoa, vaikka loppua kohden näytti tykkäävän.

Itsesyytösten ja henkisen tuskan määrä nousi taas tappiin. Hankin satulan juuri siksi, että hevosen olisi parempi olla ja vaihteeksi mentiin suoraan sanottuna perse edellä puuhun. Olen vahvasti ehdolla "Vuoden huonoin mutsi" -skabassa. Minun tunnontuskani eivät kuitenkaan hevosta auta, homma pitää vaan hoitaa kuntoon.

Fyssari oli kyllä pätevyyden lisäksi todella ihana, koska selitti juurta jaksain ja toisteli ohjeita, kun kertasin paristi, että ymmärsin varmasti oikein. Liikuntakieltoa ei onneksi tullut, eli maasta käsin liikutusta ja sähköhoitoa selkään. Kun kipu on täysin poissa, voi liikutuksen hoitaa selästä, mutta tällehän ei voida aikataulua asettaa. Puomijumppaa ja harjoituksia jatketaan sittenkin.

Morkkis vaan on älytön, koska alkaa tuntua, että maailmankaikkeudella on jotain minua vastaan. Vaikka minkä yritän, elukoiden kanssa menee kaikki plörinäksi. Hevosen lisäksi muutenkin tuntuu kaikki menevän pieleen siihen malliin, ettei ole tosikaan. Satulan sentään sain palautettua, että seuraava projekti onkin sitten lähteä varmaankin Hyvinkäälle sovittelemaan penkkejä, joiden kunto on varmasti tarkistettu.

<3

Nyt sitten vietetään arkea jumppaillen, hömppäillen ja vainoharhaisuudessa hevosta kyttäillen.
Ei paljoa naurata. Vaikka en itse pääse harrastamaan haluamallani tavalla, olkoot, mutta on niin paha mieli hevosen puolesta, jolla on koko ajan jokin hätänä. Rakkauspappa kun ansaitsee vaan hyvää.

Humputirallaa

Tässä on pidellyt vähän hiljaista kuvien kanssa, kun en ole saanut seuraneitejä mukaani tallille. Mikäs siis parempi ajatus, kuin pyytää omaa isää (joka ei siis tiedä, eikä pahemmin välitäkään hevosista) mukaan kuvaamaan ja katsomaan sitä tyttärensä rahareikää.

Hommahan oli oikein ovela veto, sain kuvia ja pääsin vähän näkemään miltä meidän meno tällä hetkellä näyttää. Kuvia/videota kun ei ole aikoihin sileätyöstä tullut ja peilejä ei kentän laidalla ole, niin en itsekään osannut arvioida onko meidän jolkottelu ulospäin yhtään siveämpää.

Tunneilla ja itsenäisesti todetut asiat ovat hiljalleen alkaneet iskostua omaan ratsastukseen.
Kamalasti veivaava ranne alkaa pysyä suorana, jolloin ohjastuntuma kulkee koko kyynärvarren läpi. Täydellisestä ollaan kaukana, mutta parannusta tapahtuu ja hetkittäin nyrkit ovat jopa pystyssä ja vierekkäin. Sainpa tuossa myös oivalluksen siihen käden elämiseen... Pitkään kun on painotettu käden hiljaa pitämistä, mikä ei sikäli toimi, kun hevosen pää kuitenkin liikkuu, jolloin käden tulisi liikkua mukana. Myötäillä liikettä, ylläpitää tuntuma pehmeästi.
Työnsarkaa siis on, mutta ideasta olen saanut otteen, vaikka omat kädet eivät vielä ihan mukana olisikaan.

Käsi ylös ja jalka alas.

 Viimeisin suuri murhe on oma jalka, jota lähden aina hilaamaan ylöspäin. Jos yritän käyttää pohjetta tai vain keskittyä pitämään jalan hiljaa, se alkaa salaa hivuttautua ylemmäs ja ylemmäs. Ja kyllähän sen itsekin huomaa, painaa jalan ihan lonkasta asti alas - kunnes se taas karkaa.

Koska koko jalan veivaaminen ei ole tarpeeksi, olen kehittänyt itselleni pahan tavan jumputtaa pohkeella, jos apu ei mene välittömästi läpi. Puserran jalalla ja kaivan kantapäällä. Kannukset jalassa osaan hillitä tätä, koska teoriassa minua inhottaa ajatus tökkiä hevosen kylkeä tikuilla... Mutta ilman kannuksia jäänkin häpeilemättä survomaan sitä kantapäätä, jos pienempi apu ei riitä. Ihan kuin ei tietäisi paremmin, mutta kun asiaan ei ole "pakko" keskittyä, se unohtuu ah-niin-helposti.

Tässähän sen taas näkee surullisen hyvin, miten se kantapäällä ratsastaminen saa myös varpaat kääntymään ulospäin, josta luulin jo päässeeni eroon, kun keväällä tähän kovasti kiinnitin huomiota.
Ulos kääntyvä jalkaterä ei itsessään vielä ole paha ongelma, mutta samalla se vääntää koko jalan lonkkaan asti väärään asentoon, ja täyskiero jalka alkaa olla jo ongelma.

Mahtuuhan sitä joukkoon hyviäkin hetkiä. Kuten yleensä se negatiivinen vaan puskee ensimmäisenä silmille ja sen paremman jättää helposti huomiotta. Joku tovihan sitten päätin, että voisin jättää sen virheiden etsimisen pois, kun niitä kuitenkin on aina vaan. Sen sijaan voisi keskittyä niihin parannuksiin ja hyviin juttuihin.

Noh. Kuvia sain ja hetkeen niitä ei sitten olekaan tiedossa, kun ollaan taas vaihteeksi saikulla. Siitä kuitenkin myöhemmin lisää...

Lissää Liebsteriä

Anu haastoi minut Liebster-award haasteeseen. Kertaalleen olen tähän jo ryhtynyt, joten tällä kertaa sen haaste muita, enkä keksi enää uusia kysymyksiä, mutta osallistun kuitenkin.

 

1. Miksi kirjoitat blogia?

Hyvä kysymys. Ihan suorilta en osaa edes vastata. Osasyynä ensimmäinen oma hevonen, jonka arkea haluan kirjata ylös, lähinnä siis itseäni varten. Toki Firre on minusta niin kovin kaunis, että häntä pitää esitellä.

2. Jos saisit 1000 euroa, mitä tekisit sillä?

Veisin miesystävän syömään. Ja ottaisin parit yksityiset valmennustunnit jossain maneesitallilla peilien ympäröimänä.

3. Vahvuutesi ja heikkoutesi hevosten kanssa?

Olen todella hyvä maastakäsittelyssä, oli se sitten ihan vaan hoitamista tai taluttelua, mitä vaan. Ratsastajana olenkin sitten osaamaton senkin edestä.

4. Missä aloitit ratsastamaan?

Ruskeasuolla, Keskustallilla. Ikää mittarissa 6 vuotta.

5. Onko hevosellasi/hevosillasi vuokraajia tai hoitajia, vai oletko kenties itse hoitaja/vuokraaja?  Millaiset sopimukset teillä on, mitä tehtäviin kuuluu jne

Firrellä on kaksi vuokraajaa, jotka käyvät kerta viikkoon. Tyttöjen homma on liikuttaa hevonen ja tarjoilla sapuskat. Kaikkea saa tehdä, mitään muuta ei ole pakko tehdä. Ainoat rajoitukseni ovat, että pimeällä ei lähdetä autojen sekaan maastoon, yksin ei hypätä ja hevosen karvoja ei leikellä. Näin koen homman järkeväksi. Tunneilla saa käydä, ja kisat ei ole poissuljettuja, jos huolehtii järjestelyt itse jne. mutta vielä ei olla niin pitkällä.

6. Mikä saisi sinut lopettamaan hevosharrastuksen?

Kun Firrestä aika jättää, tulee varmasti tauko. Myös vakava loukkaantuminen (siis minun) voisi johtaa pelkoihin, jotka estäisivät palaamasta satulaan. Tai ihan täysi vammautuminen.

7. Paras hevosiin liittyvä muistosi?

Mikään yksittäinen tapahtuma ei ole kovin ihmeellinen. Firren hakeminen kotiin voisi olla, mutta matka oli tosi pitkä ja hevonen saatiin karsinaansa aamuyöllä. Olo oli paha ja uupunut. En muistele hyvällä ;)   Kisasuoritukset ovat olleet aika huonoja. Kaikkiin onnistumisiin liittyy myös mokailut.

Sellainen lämminhenkinen kaipuu sijoittuu Nevakseen, entiseen hoitohevoseeni ja sunnuntaikävelyihin, kun maailma oli hyvä paikka ja maisemat kauniit.

Syysmaisemia Nevaksessa.

8. Osaatko irrottaa hevoselta kengät ja lyödä irtokengän paikalleen?

En. Tai siis kengän saan kyllä irti jos se on jo lähdössä, mutta hyvin kiinni olevaa kenkää en ala riuhtomaan irti. Olisi kyllä aika näpäkkä taito.

9. Kuinka usein puhdistat hevosesi varusteet?

Aina kun siltä näyttää. Suitsia saatan pyyhkiä useamman kerran viikossa, satulaa harvemmin. Sitten aina välillä tulee se puuska, että pestään & rasvataan kaikki kamppeet mitä vaan löytyy. Mutta yleisesti ottaen pesen, kun näyttävät likaisilta. Suojia harjailen melkein päivittäin ja pesen kun muistan.

10. Osallistutko erilaisiin hevostapahtumiin? (Kilpailut, näyttelyt, ravit...)

Nuorempana käytiin tosi usein Laaksolla katsomassa kisoja. Silloin kun toimin Ruskeasuolla, oli tietysti helppo mennä ja olin toimihenkilönäkin. Nyttemmin mietin usein, että olisi hauska käydä, mutta ei tule lähdettyä. Näytteilyissä en ole koskaan ollut, raveissa peräti kerran.
Itsehän kisaan hyvin rajallisesti, mutta tiedä mitä tulevaisuus tuo.

Mairea kisapose viime kesältä.

11. Kuulutko johonkin ratsastusseuraan ja oletko aktiivinen seuratoimija?

Kuulun ratsastusseura Primukseen, sekä olen Ponikoulun Ratsastajien kannatusjäsen. En ole aktiivinen toimija. Ajatus kyllä kutkuttaa, ehkä tulevaisuudessa, kun yliopiston järjestöhommat on muistoja vain.